Fuji-vuoren valloitus

Moi!

Tällä kertaa on vuorossa kokemus, joka oli monella tavalla mieleenpainuvin hetki täällä Japanissa tähän mennessä. Kävimme nimittäin kiipeämässä poikaystävän kanssa vihdoin Fuji-vuoren, eli Japanin korkeimman huipun, joka kohoaa huimaan 3776 metriin. Ja siellä me käytiin, istuttiin huipulla jäästä huurteisilla kivenkokkareilla ja katsottiin kauneinta kokemaamme auringonnousua. Mutta täytyy myöntää, että ei se kyllä helppoa ollut ja luovuttaminen kävi molemmilla matkan varrella mielessä.

Me valitsimme matkustusmuodoksi pakettireissun, johon kuului edestakainen bussi täältä Kobesta aina Fuji-vuorelle saakka, nukkumapaikka + ateria vuoren yhdeltä pysäkiltä, käynti tavaroiden vuokrauspisteessä ja kiipeämisen jälkeen piipahtaminen hotellilla, jossa saimme syödä ja käyttää onsenia (eli kylpylää) vapaasti ilman lisämaksua. Näin ei tullut lisämaksua hotellista ja ei tarvinnut sumplia bussien kanssa, joiden yhteydet vuorelle eivät ole kamalan hyvät.

Kuva täältä

Fuji-vuorella on eri reittejä joista valita ja me valitsimme Yoshida reitin, eli tämän karttoihin keltaisella merkityn. Kartta jonka saimme, näytti siis tältä ja siihen on merkattu kaikki asemat, joissa oli mahdollisuus nukkua. Nukkumapaikat täytyy (tai ainakin kannattaa) varata kuitenkin etukäteen, sillä ne ovat täynnä ihmisiä ja muussa tapauksessa täytyy nukkua tai levätä ulkona, missä on kylmä. Varsinkin meidän valitsemaamme suunnitelmaan kuului huipun saavuttaminen noin kello 5 aamuyöstä, joten muutaman tunnin yöunet lämpimässä mökissä tuntuivat aika arvokkailta.

Aloitimme kiipeämisen noin klo 17:30 Izumigataki asemalta (5th station), jossa oli hulppea pieni vuoristokylä ja bussiasemat, josta ostimme ensin ruokaa ja levähdimme hetken pitkän bussimatkan jälkeen (matkaan lähdimme aamulla Kobesta kuuden aikoihin). Tämä asema oli jo noin 2000 metrin korkeudessa, ja siellä neuvottiin viettämään 1-2 tuntia ennen kiipeämisen aloittamista, jotta välttyisi vuoristotaudilta (josta varoitettiin vuorella tiuhaan, eikä suotta).

Kiipeämisen alkupuolisko oli oikein leppoisaa ja mukavaa, sillä vielä oli puita ja luontoa joita valokuvata, eikä polku lähtenyt kovin nopeasti nousemaan ylöspäin. Olimme myös juuri pilvien tasossa, joten maisemat olivat aika upeita. Vielä oli myös valoisaa, joka oli huomattavasti mukavampaa, kuin kiipeäminen pimeydessä (johon päästään myöhemmin...). Meillä oli hienot kiipeilyvarusteet, jotka olimme osan vuokranneet etukäteen ja jotka tulivat ehdottomasti tarpeeseen. Tässä vaiheessa me molemmat vielä ajattelimme, että kiipeäminen olisi oikein mukava ja helppo juttu. Seurasimme useita ryhmiä, jotka olivat matkassa oppaan avustuksella ja pidimme aina välillä pausseja ja minä tietysti otin valokuvia.

Hiljalleen puut alkoivat hiipua ja maisema alkoi olla karua vuoristokivikkoa, jossa ei kasvanut enää oikeastaan mikään. Auringonlaskussa kylpevät pilvet olivat äärettömän kauniita ja maisemat loivat kaikin puolin epätodellisen olon. Pian alkoikin tulla jo pimeä ja jossain kaukana alhaalla näkyvät kaupunkien valot antoivat osviittaa siitä, kuinka korkealla sitä oikein jo oltiin. Valitettavasti tältä ajalta en saanut enää otettua myöskään valokuvia. Kiipeämisen kannalta tämä pätkä oli myös kaikkein haastavin ja luovuttaminen kävi rehellisesti mielessä muutamaan otteeseen.

Olin nimittäin unohtanut hienon (6 euron) eBaysta tilaamani otsalampun kotiin, joka ei aluksi tuntunut ongelmalta, koska reitti oli vielä siksakkina mutkittelevaa polkua, mutta hetken päästä alkoihin ihan kunnon kivikko. Olimme molemmat vähän yllättyneitä ja ajattelimme aluksi, että ei tämä vaihe nyt kovin kauaa voisi kestää. Kivikko oli siis sellaista, että käsillä piti vetää itseään ylös joko polun varsilla olleista tukiköysistä tai sitten tarttua käsillä kunnolla kiviin, ettei olisi kaatunut taaksepäin. Matka oli todella jyrkkää ja kivikkoista ja sai ihan kunnolla katsoa mihin astui. Ja tämä olisi tietysti ollut helpompaa, jos olisi ollut mukana se otsalamppu.

Parin tunnin kiroilun ja läähättämisen jälkeen pääsimme vihdoin Hakuun-so asemalle (eli kahdeksannelle asemalle), jossa meille oli majapaikat varattuna ja jossa olin siinä vaiheessa hyvin valmis viettämään loppuelämäni haluttomana kiipeämään enää mihinkään suuntaan. Kello oli tässä vaiheessa suunnilleen puoli kymmenen ja meillä molemmilla oli kroppa aivan puhki kiipeämisestä ja pitkä päivä painoi jo takana (puhumattakaan rinkoista, jotka eivät myöskään olleet kevyet). Sen lisäksi ilma oli jo selkeästi ohuempaa ja sen huomasi yrittäessä hengittää syvään. Vuorella olikin useita varoituskylttejä siitä, että kiipeäminen kerralla huipulle asti ilman muutaman tunnin lepoa ylemmillä asemilla oli hengenvaarallista vuoristotaudin takia. Monella kiipeilijällä oli mukana happipullot, mutta me emme olleet kokeneet sitä tarpeelliseksi (eikä se myöskään kuulunut suositeltuihin varusteisiin).

Muutaman tunnin yöunet, makuupaikka lämpimässä majassa ja pieni bentou-lounasrasia saivat meidät kuitenkin sisuuntumaan uudelleen, joten jatkoimme kiipeämistä noin kello 1:30 keskellä yötä, jotta kerkeäisimmi huipulle kello viideksi näkemään auringonnousun. Reitti huipulle ei enää sisänsä ollut niin pitkä, että tuota aikaa olisi siihen välttämättä tarvinnut, mutta koko loppumatka oli aivan älyttömän ruuhkaista, joten hiljalleen jonossa muiden perässä kiipäminen todellakin kulutti koko tuon ajan. Kiipeäminen ei hetkeen myöskään ollut samanlaista kivikkoa, vaan siksakkista kivimurskapolkua kuin alempana, joka oli ääretön helpotus. Pikkuhiljaa alkoi tulla taas valoisempaakin ja kun ihmismassa vain lisääntyi, aloimme jo pelätä, että emme sittenkään kerkeäisi huipulle ajoissa. Sitten kaikkien hirvitykseksi kiipeämisvaiheen viimeiset 30 minuuttia olivatkin taas sitä kamalaa kivilohkarepolkua, joka ansiokkaasti vei viimeisetkin mehut jokaisesta ennen huipun saavuttamista ja joka vaati usean työntekijän reitin varrelle kannustamaan kiipeilijöitä liikkumaan eteenpäin ruuhkan välttymiseksi.

No, lopulta ehdimme huipulle juuri ajoissa ja olihan se auringonnousu sitten aika kaunis.

Kaksi puolikuollutta kiipeilijää :D

Istuskelimme huipulla ehkä puolisen tuntia, söimme muutamat onigirit (eli täytetyt riisipallot) ja nautimme näkymistä, mutta ei sitten auttanut muu, kuin lähteä laskeutumaan alaspäin, jotta ehtisimme kymmeneltä lähtevään bussiimme. Opas ylhäällä sanoi meille, että laskeutuminen vie noin kolmisen tuntia, mutta lopulta, johtuikohan äärettömästä halusta päästä syömään kunnon ruokaa lähtöasemalle, halusta päästä vessaan jossa olisi sekä vettä että paperia vai halusta vaihtaa 24 tuntia päällä olleet hikiset vaatteet, onnistuimme laskeutumaan hieman yli kahdessa tunnissa.

Koko matka alaspäin oli tällaista kaltevaa kivimurskesohjoa, jota polku vei jälleen siksakissa alaspäin. Kasvillisuuden ja puiden saavuttaminen tuntui yllättävän ihanalta ja olihan näkymätkin kieltämättä aika upeat. Kiitimme myös onneamme siitä, että sää suosi meitä niinkin hyvin, sillä sateessa emme varmasti olisi päässeet huipulle asti.

No, sellainen oli meidän kokemuksemme Fuji-vuoresta ja myös kummankin ensimmäinen oikea vuorikiipeilykokemus. Kokemuksena reissu oli aivan uskomaton ja olen onnellinen, että lopulta saavutimme huipun ajoissa, mutta kyllä me sitten yhdessä totesimme, että jätetään loput vuoret suosiolla muille hiukan enemmän tästä harrastuksesta innostuneille. :D

Bussimatka takaisin Kobeen meni autuaasti nukkuen, ja saavuttuamme Koben keskustaan illalla, otimme mäkkärin kautta ensimmäisen junan takaisin kotiin.

Kyoto travelling part 2

Moikka!

Terveisiä taas pitkästä aikaa täältä Japanista ja kesälomalta, joka jatkuu (onneksi) vielä tämän kuukauden loppuun. Viikko Suomessa vierähti nopeasti ja sen jälkeen olinkin harvinaisen sitkeässä flunssassa puolitoista viikkoa, mutta onpahan tullut katsottua poikaystävän kanssa niin monta elokuvaa ja sarjaa, jotka ollaan vaan lykätty "sitten kun on aikaa"- kategoriaan. Olen siis suurimmaksi osaksi viettänyt oikein rentoa ja ihanaa kesälomaa, välillä ollaan käyty syömässä tai pyörimässä muuten Kobessa ja tulihan tässä isompikin reissu tehtyä, nimittäin Fuji-vuoren kiipeys, josta luvassa huikeita kuvia lähitulevaisuudessa! :) Ensiviikolla onkin sitten vuorossa Hokkaidon reissu, jota odotamme molemmat innolla ja jossa vietämmekin kokonaiset viisi päivää.

Tänään palaan kuitenkin yhteen Kyoton reissuumme, jonka teimme jo kesän alkupuoliskolla. Vierailimme Japanin suosituimmaksi turistikohteeksi nimetyssä paikassa, nimittäin Kyoton Inarissa sijaitsevassa Fushimi Inari Taisha- nimisessä pyhäikössä (伏見稲荷大社), joka on tunnettu punaisista torii-portti poluista aina mäen huipulle asti. Me emme kuitenkaan kiivenneet ihan huipulle, vaan tyydyimme astelemaan punaisia porttikujia vain puoleen väliin (kuumuus ja kauhea turistimäärä taltuttivat meidät). Paikka oli kyllä uskomattoman kaunis, mutta jotenkin hirveä ihmispaljous vei siitä oman viehätyksensä. Paikka olisi varmasti hyvä käydä katsomassa ihan aamulla, tai sitten lähempänä sulkemisaikaa, jolloin ei ihan niin paljon ihmisiä olisi liikkeellä. 

Kun tämä paikka oli käyty, piipahdimme vielä toisella turistikohteella, joka osoittautui oikein positiiviseksi yllätykseksi. Tämä paikka oli Kyoton itäisessä osassa lähempänä vuoria ja nimeltään Ginkakuji- zen temppeli. Suoraan suomennettuna tämä tarkoittaa Hopeaa Pavilijonkia, joka on paikan päänähtävyys. Paviljonkia ympäröi kuitenkin äärimmäisen kaunis japanilainen puutarha, joka oli todellakin näkemisen arvoinen. Kävelymatkaa oli lähimmältä juna-asemalta puolentoista kilometrin verran, mutta matkalla vierailimme äärimmäisen hyvässä jälkiruokapaikassa, joten kävely oli siinä mielessä hyvitetty. :D Paikka oli muutenkin rauhallinen (johtunee ehkä siitä, että osuimme paikalle vähän ennen viittä, eli sulkemisaikaa) ja kauempana kaupungin hälinästä.

En ole juurikaan laittanut mitään ruokakuvia tänne blogiin (ainakin verrattuna siihen, paljonko niitä on taltioituna), koska olen vähän suunnitellut tekeväni oman postauksensa japanilaisesta ruoasta, ja omista lemppareistani jossain vaiheessa. Ruoka on kuitenkin yksi lempiasioistani Japanissa, joten haluan levittää siitä sanaa ulkomaalaisille. Täältähän löytyy siis muutakin kuin merilevää ja sushia. :D

No kuitenkin, sellainen vähän lyhyempi reissu siis Kyotossa. Sinne pääsee tästä meidän kotiovelta alle tunnissa, ja noin kuudella eurolla, että raaskii tehdä tällaisia päivän reissujakin. Kyotossa on vielä pari paikkaa jotka haluan nähdä, haaveena olisi lähteä sinne ruska-aikana, joten luultavasti jossain vaiheessa vielä lisää kuvia tästä Tokyon jälkeen Japanin suosituimmasta turistikaupungista. :)