Miten japanilaiset suhtautuvat ulkomaalaisiin?

Hello!

Nyt kun täällä Kobessa on tullut yli puoli vuotta asuttua, ajattelin että olisi vihdoin aika kirjoittaa jotain tästä aiheesta, jota ainakin itse pohdin kovasti ennen Japaniin tuloa. Eli omia kokemuksiani siitä, miten japanilaiset oikeasti suhtautuvat ulkomaalaisiin ja voiko täällä tuntea olevansa "paikallinen". Kuvituksena tällä kertaa taas kaikenlaisia satunnaisia kuvia, mitä on tullut otettua vähän milloin mistäkin.

Osakan keskutassa löytyi tällainen "kattopuutarha" ostoskeskuksen katolta

Jos katsotaan asiaa tilastojen valossa, Japanin väestöstä vain 1,5 % on ulkomaalaisia (vertauksena Suomessa ulkomaalaisia on noin 4 %). Tästä määrästä taas noin 80 % tulee muista Aasian maista, kuten Kiinasta, Etelä-Koreasta, Vietnamista ja Filippiineiltä. Tämä siis tarkoittaa, että tällaisiin vaaleahiuksisiin pohjoismaalaisiin ei ihan kamalan usein törmää.

Suurin osa Japanin ulkomaalaisista on sijoittunut isoihin kaupunkeihin, kuten Tokyoon ja Osakaan, jossa heitä myös pidetään enemmän "normaalina" näkynä katukuvassa. Kun taas mennään pienempiin kaupunkeihin tai maaseudulle, ulkomaalaiset alkavat olla todella harvinainen näky. Myös omassa kotikaupungissani Kobessa ei hirveästi nää ulkomaalaisia, sillä tämä ei ensinnäkään ole kovin suosittu turistikaupunki ja toiseksi ulkomaalaiset muuttavat varmasti töiden perässä mielummin Osakaan joka on hyvin lähellä.

Ostettiin nimillä varustetut syömäpuikot! Vasemmanpuoleisissa lukee 雅之 eli Masayuki ja oikeanpuoleisissa アンナ eli Anna :)

Tällaisen alustuksen jälkeen voin siis todeta, että kyllä täällä huomaa olevansa erilainen, ainakin jos siihen itse kiinnittää huomiota. Ihmiset tuijottavat tai vilkuilevat oikeastaan missä tahansa liikut, jotkut huomaamattomammin ja jotkut ihan avoimesti toljottaen. Olen pari kertaa huomannut, että joku on oikein pysähtynyt tuijottamaan minua ja välillä tällaisia kiusallisia hetkiä on esimerkiksi junissa tai ravintoloissa, joissa täytyy vaan teeskennellä ettei huomaisikaan. Olen myös tehnyt sellaisen havainnon, että pahimmat tuijottajaryhmät ovat vanhemmat miehet ja sitten vastakohtana nuoret koulutytöt jotka hihittelevät ja vilkuttelevat kaikkien muiden edestä.

Nämä eivät petä koskaan! :D

Koko täällä asumisaikana ehkä viisi kertaa joku on tullut kysymään, että voisivatko he ottaa kanssani valokuvan, mikä on aina ihan yhtä hämmentävä kokemus (mitä joku tekee valokuvalla, jossa on random ulkomaalainen mukana hymyilemässä väkinäisesti?). Muutaman kerran joku on myös tullut juttelemaan minulle, vilkuttanut täysin yllättäen tai sanonut "hello". Nämä ovat yleensä selkeästi ihmisiä, jotka haluavat puhua englantia jonkun kanssa, tai jotka ovat muuten kiinnostuneita ulkomaalaisista. Ehkä erikoisin kokemukseni kävi ollessani Koben keskustassa: olin hississä keski-ikäisen miehen kanssa, jolla oli päällä hienon oloinen puku. Yhtäkkiä hän alkoi juttelemaan minulle (puoliksi englanniksi ja puoliksi japaniksi), hän oli ihan normaali ja mukavan tuntuinen mies, mutta yllättäen keskustelun lomassa hän ehdotti, että söisimmekö yhdessä tänään illallista. Nopeasti sanoin jotain, että tänään on kyllä tosi huono päivä minulle, ja hän antoi sitten oman käyntikorttinsa kuitenkin, jos muutan mieleni. Käytikortista selvisi, että hän oli jonkinlaisen elintarvikefirman pomo. :D Noh, en kuitenkaan soittanut siitäkään huolimatta, vaikka hyvä illallinen taisi jäädä sivu suun.

Tämäkin napattu Osakan keskustasta, eli Umedasta

No eiväthän tällaiset ihmiset (välttämättä) mitään pahaa tarkoita, kunhan ovat kiinnostuneita ulkomaalaisista. Välillä se kuitenkin kieltämättä tuntuu hiukan väsyttävältä, varsinkin jos on valmiiksi jo huono päivä ja tekisi vain mieli olla omissa maailmoissaan ja hoitaa askareet nopeasti. Normaalisti en kiinnitä edes tuijotukseen juurikaan huomiota, eikä se minua myöskään haittaa. Välillä kuitenkin nämä heput, jotka tulevat juttelemaan, käyvät vähän hermoille, varsinkin näin suomalaisen näkökulmasta, joka ei ole niinkään "small talkiin" ventovieraiden kanssa tottunut ja haluaisi suorittaa sen kauppareissunsa ihan omassa rauhassaan. :D

Minä yukatassa katsomassa kavereiden kanssa ilotulitusta kesällä

No, sitten on tietysti ravintolat ja kaupat, joissa ulkomaalaiset myös saattavat aiheuttaa hämmennystä. Välillä työntekijät (ihan ymmärrettävästi) pohtivat, että osaakohan tuo japania tai ymmärtääköhän se nyt mitä minä sanon. Joskus he yrittävät vältellä minua ja joskus taas ihan vastakohtana ovat oikeinkin auttavaisia, jos epäilevät etten ehkä ymmärrä jotain. Tästä huolimatta olen huomannut, että ihmiset puhuvat minulle 99% kerroista japaniksi, eivätkä edes yritä aloittaa keskustelua englanniksi. Jotkut myyjät suhtautuvat minuun toki aivan normaalisti, varsinkin jos olen poikaystäväni kanssa liikkeellä. Pari kertaa on ravintolassa tarjoilija kysynyt, että "osaanko syödä syömäpuikoilla" tai "pystynkö juomaan vihreää teetä". Hauskaa tästä tekee se, että kysymykset esitetään poikkeuksetta poikaystävälleni, eikä suinkaan minulle. Kun vastaan (tietysti ystävällisesti) japaniksi, että kyllä osaan, reaktio on aina "oooh, osaat puhua japania!"

Kaikesta tästä hämmennyksestä ja oudoista kokemuksista huolimatta kertaakaan en ole kokenut, että minua olisi mitenkään syrjitty tai kohdeltu huonosti, koska olen ulkomaalainen. Japanilaiset ovat olleet aina aivan yhtä ystävällisiä ja asiakaspalvelutaso on aivan samaa luokkaa, kuin paikallisillekin. En ole myöskään kuullut mitään törkeitä kommentteja kaduilla, tai muutakaan vihamielistä tai rasistista käytöstä. Satunnaisia "kinpatsu" kommentteja (tarkoittaa vaaleahiuksinen) kyllä kuulee, mutta ne nyt eivät minua hetkauta.

Kauniit iltanäkymät yliopistolta

No, pystyykö täällä siis olemaan "paikallinen"? Täytyy myöntää, että ehä koskaan ei täysin ulkonäön puolesta pysty mukautumaan joukkoon, ei vaikka asuisi täällä 20 vuotta. Ulkomaalainen look pistää aina silmään ja ravintoloissa saatat saada tarjoilijalta englanninkielisen menun vaikka osaisit japania kuinka hyvin. Tähän ehkä vaikuttaa hiukan se, että oletko yksin liikkeellä vai muiden ulkomaalaisten kanssa, jolloin "turistivaikutelma" on tietysti entistä suurempi.

 Mikä kuitenkin auttaa siihen, että saa japanilaisten "hyväksynnän" on minusta se, että yrittää noudattaa heidän tapojaan ja mukautua heidän kulttuuriinsa. Täällä on paljon kaikenlaisia "kirjoittamattomia sääntöjä" mitä ihmiset lähes poikkeuksetta noudattavat, esimerkiksi juna-asemilla juniin jonotetaan siisteissä jonoissa niihin varatuilla paikoilla, liukuportaissa seisotaan tietyllä puolella, jotta kiireisemmät pääsee toiselta puolelta ohi, aina kiitetään tai pyydetään anteeksi jos on vaivaksi jollekin yms. Myös japanin kielen taito avaa paljon ovia, sillä japanilaiset eivät todellakaan juurikaan puhu englantia ja ilman kielitaitoa on aikalailla kaiken ulkopuolella. Joten loppupeleissä, niin kuin joka maassa, se on oikeastaan itsestään kiinni, miten sinuun suhtaudutaan. Maassa maan tavalla ajattelu on voimassa myös Japanissa, ihan niin kuin Suomessakin. Toki kaikki tekevät virheitä ja niitä ei kannata pelätä tänne tullessa. Kaikkia tällaisia paikallisia tapoja tulee oppineeksi tekemällä virheitä ja seuraamalla muita, eikä kukaan ole ainakaan minulle ärähtänyt, jos en ole jotain heti tajunnut. Se että yrittää ja on kohtelias ja ystävällinen kaikille, toimii aina ja sillä saa positiivista kohtelua myös itselle.

Tässä ensimmäiset kotitekoiset takoyakit, eli mustekalapallerot, joissa oli tällä kertaa kuitenkin mustekalan sijasta katkarapua. Hyviä oli!

Noniin tässä varmaankin kaikki tältä kertaa. Tiivistettynä olen siis ainakin itse huomannut, että ihan turhaan jännitin, miten ihmiset minuun täällä suhtautuvat. Kaikki on mennyt ihan hyvin ja sujuvasti, jopa omista kömmellyksistä ja satunnaisista molemminpuolisista hämmennyksistä huolimatta. Kun vaan menee hymyillen eteenpäin, eikä jää häpeilemään omia virheitään liiaksi, niin pärjää aivan mainiosti. Pääasia on se, että yrittää ottaa ihmiset ympärillä huomioon, eikä väkisin yrittää herättää huomiota käyttäytymällä typerästi.

Uusi lukukausi ja uudet haasteet

Heippa!

En ole pitkään aikaan taas kirjoittanut tänne blogiin mitään, mutta tänään olikin aikaa istua alas ja kirjoittaa vähän fiiliksiä ylös. Täällä alkoi siis toinen lukukausi lokakuun alussa ja nyt kun on muutama viikko ollut taas koulua, niin tuntui, että kirjoitettavaa voisi riittää.

Tänä lukukautena en ottanut niin montaa japanin kurssia, kuin viimeksi, mutta rakennustekniikan kursseja on nyt neljä, joissa onkin ihan tarpeeksi tekemistä ja tietysti stressi läpipääsystä on alkanut jo nyt. On minulla japaniakin edelleen viisi tuntia viikossa, mutta jätin tällä kertaa omat kuuntelu- ja puhekurssit pois, kun tuntui ettei niillä oppinut ihan niin hirveästi muihin tunteihin verrattuna. Olen tällä kertaa siis toiseksi vaikeimmalla japanin tasolla, eli ylemmän keskitason kursseilla (täällä sanotaan Upper Intermediate tai japaniksi 中上級). Näillä kursseilla on alettu sellaisten jokapäiväisten aiheiden lisäksi käydä jo vaikeampia ja tieteellisempiä tekstejä läpi ja sanastoa on opeteltavana ihan hirveät määrät. Keskustelussa pyritään siihen, että osaisi monipuolisesti ilmaista omia mielipiteitään erilaisista aiheista ja osoittaa myös empatiaa ynnä muita tunteita vastapuolelle. No sehän kuulostaa oikein hienolta, ja tuntuu, että olen jo nyt oppinut ihan hirveästi näillä tunneilla. Näillä tunneilla on jostain syystä myös ihan hirveästi opiskelijoita, ja myös japanin taso vaihtelee tosi paljon. Välillä se hiukan lannistaa, kun tajuaa ettei nyt tajunnut mitään, vaikkei se ei muille tunnu olevan ollenkaan vaikeaa (ainakaan joillekin mikä tietysti tuntuu, että ei kenellekään). Olen kuitenkin ottanut asenteekseni sen, että ainakin itse opin tunneilla todella paljon, kun en valmiiksi ymmärrä kaikkea, ja että se on minulle vain hyvä asia.

Se, että oppii paljon, ei kuitenkaan tule ihan ilmaiseksi. Kotitehtäviä, esseekirjoitusta ja sanakokeita on usein ja kotona saa puurtaa joka päivä koulun jälkeen. Puhumattakaan siitä, että rakennustekniikan kursseilta täytyy myös kääntää sanastoa ja tärkeitä pointteja. Rakennustekniikasta minulla on nyt infrasuunnitteluun, konfliktien- ja riskihallintaan, maisemasuunnitteluun ja ohjelmointiin liittyviä kursseja ja aiheet vaihtelevat Japanin infrahistoriasta tietokoneohjelmilla laskemiseen. Tällä kertaa harmaita hiuksia on aiheuttanut hiukan se, että jostain syystä professorit ovat ottaneet tavaksi kysellä minulta kesken tunnin kysymyksiä japaniksi luokan edessä, kun viime lukukaudella kaikki antoivat suurimmaksi osaksi minun olla ihan näkymätön (mistä pidin huomattavasti enemmän). Monta kertaa on ollut sellaisia tilanteita, että olisi tehnyt mieli kaivaa kuoppa luokan lattiaan ja mennä sinne makaamaan loppuelämäksi, kun nolotti niin paljon sönköttää jotain kaikkien niiden japanilaisten luokkakavereiden edessä. Noh, olen päättänyt tottua tähän tunteeseen ja olla välittämättä siitä, että en ehkä yhtäkkiä osaa japaniksi selostaa, millaista infrarakentamisen kehitys on ollut Suomessa.

Tiivistettynä on siis saanut pistää itsensä ihan kunnolla mukavuusalueen ulkopuolelle, vaikka se alue on täällä ollessa jo muutenkin levinnyt hurjasti. Välillä kuitenkin tuntuu raskaalta ja toivoisi, että olisi edes se yksi englanninkielinen luento kaikkien niiden japaninkielisten luentojen joukossa, joilla ymmärrysprosentti on todellakin melko vaihteleva.

Noh, jos siirryttäisiin koulusta vaikka muihin aiheisiin. Luin juuri uutisista, että Suomessa on saatu tai tullaan saamaan ensilumet jo tällä viikolla, ja jotenkin se tuntuu aivan uskomattomalta ajatukselta, kun täällä ollaan vielä 20:ssä asteessa. Enkä todellakaan valita, päinvastoin. Täälläkin ovat kyllä illat ja aamut alkaneet viilentyä ja jopa jotkut lehdetkin ovat alkaneet jo vaihtaa väriään. Paras ruska-aika on kuitenkin vielä tuloillaan, jolloin olen suunnitellut lähteväni ainakin Kyotoon katsomaan kuuluisia ruskanäkymiä. Voi olla, että aika osuu juuri sopivasti siihen, kun vanhemmat tulevat käymään täällä marraskuun puolenvälin jälkeen!

"Kermakalja" Kolmessa luudanvarressa :D

Poikaystävän kanssa ollaan myös suunniteltu taas uusia reissuja, tällä kertaa kuitenkin vähän lähemmäs Kobea. Olisi tarkoitus lähteä ainakin Mie prefektruuriin pyörimään ja syömään sen alueen herkkua, eli "ise ebiä" (伊勢海老), mikä on jonkin sortin hummeri. Myös Kanazawa ja poikaystävän kotikaupunki Mino (Osakan läheisyydessä) ovat reissulistalla. Minulla onkin vielä Hokkaidon reissunkin kuvat julkaisematta tänne blogiin, mutta kyllä nekin löytävät tänne tiensä toivottavasti pian.

Tämän lisäksi kävimme viime viikolla Osakan Universal Studiossa, jossa olen ollut perheeni kanssa ehkä 8 vuotta takaperin. Paikka oli edelleen aivan uskomaton ja sijoittuu tällä hetkellä ilmeisesti 3. sijalle maailman parhaista huvipuistoista. Nostalgiaa herätti vanhat laitteet ja alueet, jotka muistuivat mieleen vielä viime kerrasta, mutta uutta oli tullut myös aivan hirveästi lisää. Ehkä paikan huikein uudistus on Harry Potter- maailma, joka oli todellakin tällaiselle Harry Potter-fanille unelmien täyttymys. :D Tämän postauksen kuvatkin ovat sieltä, ja lahjakkaasti unohdin kuvata kaiken muun huvipuistossa, mikä toisaalta tarkoittaa sitä, että oli niin hauska päivä että jopa valokuvaaminen kerrankin unohtui.

Halloweenin alla siellä oli myös ihan erikoisena lisänä "horror night"- niminen teema, mikä tarkoitti sitä, että tietyt laitteet tai show:t muutettiin kauhuteemallisiksi kello kuuden jälkeen. Kuuden jälkeen myös kaikkialla puistossa alkoi ilmestyä zombeja riehumaan kaduilla (jotka olivat tietysti erittäin taitavasti "ehostettuja" näyttelijöitä), ja tunnelma muuttuikin melkoisen kaoottiseksi, kun ihmiset kirkuivat ja tuuppivat toisiaan. Meillä oli päivän päätteeksi edessä matka Osakasta Kobeen, ja seuraavana päivänä aikainen kouluaamu, joten ehdimme vain yhteen kauhujuttuun, mutta tajusin jo siitä, että en olisi kyllä muihin enää mennytkään. Olen aina ollut sitä mieltä, että japanilaisten käsitys kauhusta ja siitä, minkä ikäisille se on sopivaa, on hyvin erilainen länsimaihin verrattuna. Tästä kertoo sekin, että lastenohjelmissa esiintyy kaiken maailman monstereita ja demoneita, joita Suomen televisiosta ei ikinä saisi näyttää. No, kyseinen show oli "Sadako" teemalla, jonka jotkut saattavat ehkä tunnistaa kuuluisasta japanilaisesta kauhuelokuvasta The Ring. Ja tämä oli tosiaan matalimmalla kauhutasolla merkitty aktiviteetti, joka oli sallittu kaikenikäisille. Itse pidin silmäni suurimmaksi osaksi kiinni, koska show oli todellakin aivan karmiva (ja olisin menettänyt yöuneni varmasti pidemmäksi ajaksi, kuin mitä nyt).

Mutta joo, eiköhän tässä olisi varmaan suurimmat päivitykset kuulumisista tältä kerralta. Yritän seuraavaksi saada ladattua ne kaikki Hokkaidokuvat tänne ja sitten olen myös suunnitellut kirjoittavani vähän enemmän siitä, miten täällä ollessa japanilaiset oikeasti suhtautuvat ulkomaalaisiin. Mutta tältä erää menen nyt tekemään illalliseksi okonomiyakeja ja ehkä hiukan opiskelemaan kanjeja ennen huomista koulupäivää.

Fuji-vuoren valloitus

Moi!

Tällä kertaa on vuorossa kokemus, joka oli monella tavalla mieleenpainuvin hetki täällä Japanissa tähän mennessä. Kävimme nimittäin kiipeämässä poikaystävän kanssa vihdoin Fuji-vuoren, eli Japanin korkeimman huipun, joka kohoaa huimaan 3776 metriin. Ja siellä me käytiin, istuttiin huipulla jäästä huurteisilla kivenkokkareilla ja katsottiin kauneinta kokemaamme auringonnousua. Mutta täytyy myöntää, että ei se kyllä helppoa ollut ja luovuttaminen kävi molemmilla matkan varrella mielessä.

Me valitsimme matkustusmuodoksi pakettireissun, johon kuului edestakainen bussi täältä Kobesta aina Fuji-vuorelle saakka, nukkumapaikka + ateria vuoren yhdeltä pysäkiltä, käynti tavaroiden vuokrauspisteessä ja kiipeämisen jälkeen piipahtaminen hotellilla, jossa saimme syödä ja käyttää onsenia (eli kylpylää) vapaasti ilman lisämaksua. Näin ei tullut lisämaksua hotellista ja ei tarvinnut sumplia bussien kanssa, joiden yhteydet vuorelle eivät ole kamalan hyvät.

Kuva täältä

Fuji-vuorella on eri reittejä joista valita ja me valitsimme Yoshida reitin, eli tämän karttoihin keltaisella merkityn. Kartta jonka saimme, näytti siis tältä ja siihen on merkattu kaikki asemat, joissa oli mahdollisuus nukkua. Nukkumapaikat täytyy (tai ainakin kannattaa) varata kuitenkin etukäteen, sillä ne ovat täynnä ihmisiä ja muussa tapauksessa täytyy nukkua tai levätä ulkona, missä on kylmä. Varsinkin meidän valitsemaamme suunnitelmaan kuului huipun saavuttaminen noin kello 5 aamuyöstä, joten muutaman tunnin yöunet lämpimässä mökissä tuntuivat aika arvokkailta.

Aloitimme kiipeämisen noin klo 17:30 Izumigataki asemalta (5th station), jossa oli hulppea pieni vuoristokylä ja bussiasemat, josta ostimme ensin ruokaa ja levähdimme hetken pitkän bussimatkan jälkeen (matkaan lähdimme aamulla Kobesta kuuden aikoihin). Tämä asema oli jo noin 2000 metrin korkeudessa, ja siellä neuvottiin viettämään 1-2 tuntia ennen kiipeämisen aloittamista, jotta välttyisi vuoristotaudilta (josta varoitettiin vuorella tiuhaan, eikä suotta).

Kiipeämisen alkupuolisko oli oikein leppoisaa ja mukavaa, sillä vielä oli puita ja luontoa joita valokuvata, eikä polku lähtenyt kovin nopeasti nousemaan ylöspäin. Olimme myös juuri pilvien tasossa, joten maisemat olivat aika upeita. Vielä oli myös valoisaa, joka oli huomattavasti mukavampaa, kuin kiipeäminen pimeydessä (johon päästään myöhemmin...). Meillä oli hienot kiipeilyvarusteet, jotka olimme osan vuokranneet etukäteen ja jotka tulivat ehdottomasti tarpeeseen. Tässä vaiheessa me molemmat vielä ajattelimme, että kiipeäminen olisi oikein mukava ja helppo juttu. Seurasimme useita ryhmiä, jotka olivat matkassa oppaan avustuksella ja pidimme aina välillä pausseja ja minä tietysti otin valokuvia.

Hiljalleen puut alkoivat hiipua ja maisema alkoi olla karua vuoristokivikkoa, jossa ei kasvanut enää oikeastaan mikään. Auringonlaskussa kylpevät pilvet olivat äärettömän kauniita ja maisemat loivat kaikin puolin epätodellisen olon. Pian alkoikin tulla jo pimeä ja jossain kaukana alhaalla näkyvät kaupunkien valot antoivat osviittaa siitä, kuinka korkealla sitä oikein jo oltiin. Valitettavasti tältä ajalta en saanut enää otettua myöskään valokuvia. Kiipeämisen kannalta tämä pätkä oli myös kaikkein haastavin ja luovuttaminen kävi rehellisesti mielessä muutamaan otteeseen.

Olin nimittäin unohtanut hienon (6 euron) eBaysta tilaamani otsalampun kotiin, joka ei aluksi tuntunut ongelmalta, koska reitti oli vielä siksakkina mutkittelevaa polkua, mutta hetken päästä alkoihin ihan kunnon kivikko. Olimme molemmat vähän yllättyneitä ja ajattelimme aluksi, että ei tämä vaihe nyt kovin kauaa voisi kestää. Kivikko oli siis sellaista, että käsillä piti vetää itseään ylös joko polun varsilla olleista tukiköysistä tai sitten tarttua käsillä kunnolla kiviin, ettei olisi kaatunut taaksepäin. Matka oli todella jyrkkää ja kivikkoista ja sai ihan kunnolla katsoa mihin astui. Ja tämä olisi tietysti ollut helpompaa, jos olisi ollut mukana se otsalamppu.

Parin tunnin kiroilun ja läähättämisen jälkeen pääsimme vihdoin Hakuun-so asemalle (eli kahdeksannelle asemalle), jossa meille oli majapaikat varattuna ja jossa olin siinä vaiheessa hyvin valmis viettämään loppuelämäni haluttomana kiipeämään enää mihinkään suuntaan. Kello oli tässä vaiheessa suunnilleen puoli kymmenen ja meillä molemmilla oli kroppa aivan puhki kiipeämisestä ja pitkä päivä painoi jo takana (puhumattakaan rinkoista, jotka eivät myöskään olleet kevyet). Sen lisäksi ilma oli jo selkeästi ohuempaa ja sen huomasi yrittäessä hengittää syvään. Vuorella olikin useita varoituskylttejä siitä, että kiipeäminen kerralla huipulle asti ilman muutaman tunnin lepoa ylemmillä asemilla oli hengenvaarallista vuoristotaudin takia. Monella kiipeilijällä oli mukana happipullot, mutta me emme olleet kokeneet sitä tarpeelliseksi (eikä se myöskään kuulunut suositeltuihin varusteisiin).

Muutaman tunnin yöunet, makuupaikka lämpimässä majassa ja pieni bentou-lounasrasia saivat meidät kuitenkin sisuuntumaan uudelleen, joten jatkoimme kiipeämistä noin kello 1:30 keskellä yötä, jotta kerkeäisimmi huipulle kello viideksi näkemään auringonnousun. Reitti huipulle ei enää sisänsä ollut niin pitkä, että tuota aikaa olisi siihen välttämättä tarvinnut, mutta koko loppumatka oli aivan älyttömän ruuhkaista, joten hiljalleen jonossa muiden perässä kiipäminen todellakin kulutti koko tuon ajan. Kiipeäminen ei hetkeen myöskään ollut samanlaista kivikkoa, vaan siksakkista kivimurskapolkua kuin alempana, joka oli ääretön helpotus. Pikkuhiljaa alkoi tulla taas valoisempaakin ja kun ihmismassa vain lisääntyi, aloimme jo pelätä, että emme sittenkään kerkeäisi huipulle ajoissa. Sitten kaikkien hirvitykseksi kiipeämisvaiheen viimeiset 30 minuuttia olivatkin taas sitä kamalaa kivilohkarepolkua, joka ansiokkaasti vei viimeisetkin mehut jokaisesta ennen huipun saavuttamista ja joka vaati usean työntekijän reitin varrelle kannustamaan kiipeilijöitä liikkumaan eteenpäin ruuhkan välttymiseksi.

No, lopulta ehdimme huipulle juuri ajoissa ja olihan se auringonnousu sitten aika kaunis.

Kaksi puolikuollutta kiipeilijää :D

Istuskelimme huipulla ehkä puolisen tuntia, söimme muutamat onigirit (eli täytetyt riisipallot) ja nautimme näkymistä, mutta ei sitten auttanut muu, kuin lähteä laskeutumaan alaspäin, jotta ehtisimme kymmeneltä lähtevään bussiimme. Opas ylhäällä sanoi meille, että laskeutuminen vie noin kolmisen tuntia, mutta lopulta, johtuikohan äärettömästä halusta päästä syömään kunnon ruokaa lähtöasemalle, halusta päästä vessaan jossa olisi sekä vettä että paperia vai halusta vaihtaa 24 tuntia päällä olleet hikiset vaatteet, onnistuimme laskeutumaan hieman yli kahdessa tunnissa.

Koko matka alaspäin oli tällaista kaltevaa kivimurskesohjoa, jota polku vei jälleen siksakissa alaspäin. Kasvillisuuden ja puiden saavuttaminen tuntui yllättävän ihanalta ja olihan näkymätkin kieltämättä aika upeat. Kiitimme myös onneamme siitä, että sää suosi meitä niinkin hyvin, sillä sateessa emme varmasti olisi päässeet huipulle asti.

No, sellainen oli meidän kokemuksemme Fuji-vuoresta ja myös kummankin ensimmäinen oikea vuorikiipeilykokemus. Kokemuksena reissu oli aivan uskomaton ja olen onnellinen, että lopulta saavutimme huipun ajoissa, mutta kyllä me sitten yhdessä totesimme, että jätetään loput vuoret suosiolla muille hiukan enemmän tästä harrastuksesta innostuneille. :D

Bussimatka takaisin Kobeen meni autuaasti nukkuen, ja saavuttuamme Koben keskustaan illalla, otimme mäkkärin kautta ensimmäisen junan takaisin kotiin.